keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Tunteiden näyttämöllä Rigoletto, osa 3.

Kenraaliharjoituksen jälkeisiä tunnelmia

Lyhyen harjoitusperiodin aikana ehdin kokea ja nähdä lukemattomia asioita, oppia uutta oopperan valmistumisesta ja nähdä ammattilaisia työskentelemässä itselle läheisen taidemuodon parissa. Intohimoa, ammattitaitoa, kärsivällisyyttä tai ilmaisuvoimaa ei missään vaiheessa puuttunut. Nyt kenraaliharjoituksen nähtyäni ymmärrän, mihin kaikki on tähdännyt. Hommahan käy järkeen! Viimeistelty ohjaus, todella luonnollisesti eteenpäin soljuvat kohtaukset ja erityisesti upeat periodipuvut tuovat produktioon aivan uuden twistin. Myös lavasteet toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan hienosti —  helpottavaa on myös se, että lavasteiden siirtäjähahmot (näyttämöavustajat) on integroitu juoneen/muuhun näyttämökuvaan, eikä lavalla liiku satunnaisia tekniikkahenkilöitä mustissa huppareissaan. Jostain syystä kaikki muut, kuin roolihahmot tai erikseen ohjatut ja puvustetut henkilöt, olivat he kuinka huomaamattomia tahansa, häiritsevät minua suunnattomasti lavalla niin oopperassa kuin teatterissakin.

Tullessani ensimmäisiin harjoituksiin Olavinlinnassa aivan kesäkuun loppupuolella tunnelma oli erikoinen; On vaikeaa kuvailla sitä. Nostalgiansekaista nautintoa, muistoja hyvistä työkavereista edelliseltä kesältä — toisaalta myös kaikki vuosien varrella nähdyt oopperat palasivat heti mieleeni. Kaikki Oopperajuhlilla joskus käyneet tietävät, että jo linnan tuoksussa on jotain erityistä, tuo se sitten mieleen viimevuotisen ensimmäisen oopperakokemuksen tai lapsuudenmuiston vuosikymmenien takaa, kuten Aulis Sallinen on kertonut. Siirryin C-katsomoon seuraamaan harjoituksia, jotka päästiin aloittamaan jonkin verran myöhässä. Kaikkien oopperoiden jok’ikiseltä tekijältä vaaditaan äärimmäistä jaksamista ja uutteruutta harjoitusprosessissa. Tuonakin päivänä Rigolettoa oli harjoiteltu pienemmällä porukalla ja kuoro oli harjoitellut muissa tiloissa erikseen. Ohjaajalle tai kapellimestarille työtunteja saattaa kertyä yli kymmenen päivässä.

Ensimmäisenä lavalla vasten kasvoja iskevät valtavat lävikkörakenteiset lavasteet. Wau! Valojen luomat varjot luovat kalvavan tunnelman linnan muureihin: kostonhalu ja synkkyys saavat tilassa hahmonsa. McVicar on halunnut korostaa ohjauksessa ja kokonaisuudessa pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta renessanssinaikaisesta näkökulmasta katsottuna. Mm. Itä-Savossa 8. Heinäkuuta McVicar sanoo, että ”Heillä oli uskonto ja uskomukset, meillä tieto ja media. Kirous oli renessassin aikana täyttä totta.” Ohjauksen lähtökohtana on alun orgiakohtaus, jossa nuori tyttö raiskataan. Artikkelissa McVicar sanoo Monteronen ”Kiroan teidän orgianne” -repliikin jääneen hänen mieleensä ja antaneen lähtökohdan koko ohjaukselle. Näiden teemojen esiintuomisessa hän ja koko työryhmä ovat totisesti onnistuneet. Julmuus ja synkkyys painostavat jopa riettaita menoja ja rakastavaisten intiimejä hetkiä — koko ajan pohtii, milloin se hirveys tapahtuu. Tuuli Takalan kirkas ja helmeilevä sopraano valloittaa ja paikoitellen liikuttaa kyyneliin, myös aiemmissa harjoituksissa kuulemani Hanna Rantala ihastuttaa varsinkin puhtaasti ja omaperäisesti soivilla soolo-osuuksilla. Todella iloinen yllätys oli myös Kreivitär Ceprano, jonka pieni, mutta merkittävä lauluosuus oopperan alkupuolella jäi mieleen. Kiril Manolov on taattua tavaraa ja onnistuu välittämään erityisesti isän ja tyttären välisen rakkauden ja tunnesiteen todella aidosti ja herkästi.

Mantovan herttuana esiintyvä Rame Lahaj ei säväyttänyt allekirjoittanutta vielä harjoituksissa, mutta voi pojat, esityksessä hänestä vasta ääntä lähtikin! Niin vaivattomasti ja intensiivisesti soivat tenorit ovat harvassa. Varsinkin kaikista korkeimmat äänet ja osuudet erottuivat edukseen. Välillä Verdin oopperoissa on tuntunut orkesterin peittävän laulajat, vaikka nimenomaan Verdi kuitenkin rakentaa oopperansa vahvasti tekstin ympärille. Philippe Auguin ei anna tämän kuitenkaan tapahtua: orkesteri soittaa äärimmäisen hillitysti ja pienillä tehoilla, mutta silloin kun tehoa ja fortissimoa tarvitaan, sitä riittää, ja se vaikuttaa entistäkin enemmän. Tällaista lähestymistapaa en olettanut, mutta nyt sen kuultuani en voisi muuta kuvitellakaan. Tämän perusteella jään todella odottamaan vuonna 2018 Oopperajuhlille valmistettavaa Faustia, jonka myös ohjaa legendaarinen Auguin.

Linnan harjoituksissa, joita olin katsomassa, mukana oli vain harjoituspianisti ja kenraaliharjoituksessa luonnollisestikin koko orkesteri ja muutenkin ensi-iltaa vastaava kattaus. Ero harjoituspianistin ja orkesterin välillä jää loppujen lopuksi yllättävänkin pieneksi, ainakin omasta mielestäni. Voi tietysti johtua teoksen tuntemuksestani ja siitä, että pianistin soittaessa pystyn kuvittelemaan orkesterin instrumentit tilalle, että ero jää mielessäni pieneksi. Kuitenkin, Verdin oopperassa vahvasti säestyspainotteinen orkestrointi jää suhteellisen pieneen rooliin verrattuna esim. Sallisen Kullervoon, jossa lukuisia päällekkäisiä tapahtumia ei harjoituspianisti mitenkään pysty tuottamaan. Toki orkesterin mukanaolo tuo aivan erilaisen sointivärin koko musiikkiin ja tekee oopperasta oopperan, niin sen kuuluukin olla. Mitäpä olisi Verdin ooppera ilman perinteistä Verdi-soundia.
                      Kylmällä säällä linnassa harjoituksia seuratessani tuli mieleeni myös Yle Puheella toimitettu ohjelma Suomen kesäteattereista jonkin aikaa sitten. Siinä puhuttiin, kuinka näyttelijät valittavat kesän helteillä liian kuumista, ja kevään ja alkukesän kylmillä säillä liian viileistä puvuista. Nyt tämänkin ymmärtää oikeassa kontekstissaan — vieläpä kun linnan muurit hohkavat edellisyön kylmää vaikka ulkona olisikin lämpimämpää.

Vaikka juonen tuntisi kuinka hyvin, ei kieltä tuntematta aina voi muistaa mitä juuri kussakin kohtauksessa roolihahmot laulavat. Tekstitysten kanssa pienet eleet ja koreografianomaiset imitaatiot hahmojen laulun seassa saavat merkityksensä ja tuovat huimasti lisäsisältöä itse musiikkiin. Muutenkin koreografiaa ja ohjausta ei voi kyllin kehua, tämä Rigoletto ei ilman niitä olisi mitään. Sir David McVicar on tehnyt valtavan suuren työn varsinkin joukkokohtauksien ohjauksessa - ne soljuvat vaivattomasti eteenpäin, vaikka lavalla olisi kymmeniä ihmisiä, kaikki tekemässä omia asioitaan. Juuri kuoro yllättää suuruudellaan joka kerta: ei pelkästään konkreettisesti vaan myös suhteellisesti koko oopperaan nähden. Ei Verdin oopperoita turhaan kutsuta kuoro-oopperoiksi tai Savonlinnan Oopperajuhlakuoroa yhdeksi parhaista — sellaisena se nimittäin jälleen kerran soi. Rigoletton kustannuksella pilailevassa ”Zitti, zitti” -kohtauksessa kuoro erottuu edukseen erityisesti — Auguin ja Hyökki ohjaavat hienovaraiset pianissimot ja hurjat crescendot kuiskailun välillä ihanan vastakohtaisesti. Harjoituksissa kuunnellessani ”Povero Rigoletto…” -kohtausta, keskityin aivan eri tavalla myös musiikkiin. Jossain vaiheessa harjoituksia kiinnitin huomiota myös yhtäläisyyksiin Verdin eri oopperoiden välillä: esim. La Traviatan ”Misterioso…” -teemassa vuorottelevat I-asteen duuri-, ja IV-asteen mollisoinnut kaikuivat niin ikään myös Rigolettossa.


Tästä kaikesta päästään henkilökohtaiseen lopputulemaani tämänvuotisesta Rigolettosta: upeaa, mutta juuri tämän nimenomaisen toteutuksen ansiosta. Itse laajalti erityisesti 1900- ja 2000-luvuilla sävellettyyn ”uudempaan” klassiseen musiikkin paneutuneena ja erikoistuneena, ei Verdi automaattisesti järin tarjoa nautintoa tai mielenkiintoa, vaan sitä on toteutuksessa saatava myös muualta kuin musiikista. Tässä onnistutaan loistavasti. Olen yleisestikin sitä mieltä, että suurten ja tunnettujen tapahtumien tai instituutioiden tulisi entistä enemmän tukea uutta musiikkia, luopua pikkuhiljaa klassikoista ja tilata enemmän teoksia eläviltä säveltäjiltä. Kun klassikkoja tuodaan uudestaan lavalle, tulisi sen tapahtua syystä: tällä kertaa syynä on renessanssinaikaisen maailman misogynistisen ja raa'an maailmankuvan esilletuonti ja aitojen tapahtumien lavalle tuominen — liittyypä tämä nykypäiväänkin, sillä yhä enemmän (kuten kuuluukin) esille nostetaan tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä ja esim. seksuaalirikoksia sekä niitä koskevia lakeja. Ei kannata kuitenkaan säikähtää kertomuksiani hurjista orgioista ja raa’asta toiminnasta lavalla: kaikki luonnollisesti kuvataan teatraalisesti eikä mitenkään (ainakaan omasta mielestäni) sopimattomasti. Hyvällä maulla, juuri niin paljon, kuin on tarpeen. 

Mukava yksityiskohta olivat myös seksuaalista tasa-arvoa osoittavat mukana olleet mies- ja naisparit pelkkien perinteisesti tämäntyyppisten oopperoiden kuorokohtauksissa nähtyjen heteroparien sijaan. Tämänkin oli toteutettu tyylikkäästi eikä liioin silmiinpistävästi, vaan sen sijaan luonnollisesti, mitä se onkin. Rigoletto on kypsä ja nykyaikainen tulkinta klassikosta kuitenkaan sitä konkreettisesti nykyaikaan tuomatta — ristiriitaista sinänsä, mutta ei lavalla. Tätä oopperaa voin lämpimästi suositella niin ensikertalaisille kuin kokeneemmillekin oopperankävijöillekin. Ja vaikkei Verdi niin sydäntä lämmittäisikään, tarjoaa ohjaus silmänruokaa ja ajateltavaa ainakin sen edestä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti