Die Fledermaus - operetti, joka opetti (Olli Tuunanen)

Ihan ensiksi pitää tehdä henkilökohtainen tunnustus: minä en ole oikeastaan koskaan ollut mikään suuri operettifani, en varsinkaan nuorempana. Oopperan kevytkenkäisemmän pikkusisaren musiikillinen maailma ei avautunut millään tavalla kiinnostavana siinä itäsuomalaisessa kasvuympäristössä, jossa myös musiikilliset mieltymykseni kehittyivät. 

Oopperan vaikutuspiiriin sen sijaan jouduin/pääsin jo lapsuusvuosina, kun olin todistamassa Savonlinnan Oopperajuhlien uutta alkua festivaalin kuorossa tuolloin laulaneiden vanhempieni välityksellä. Ja kun sitten juuri sopivan ikäisenä, kaikenlaisille vaikutuksille alttiina, teini-iän ensimmäisiä vuosia elävänä tuli koettua Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan kantaesitys, oli se sitten menoa: ooppera viekoitteli ja vei mukanaan vastustamattomasti. Jo parin vuoden kuluttua tuosta olin vaihtanut sellonsoitto-opintoni yksinlauluun ja liittynyt vanhempieni esikuvan mukaisesti Savonlinnan Oopperakuoroon, joka tuolloin vielä koostui pääosin paikallisista laulunharrastajista.

Operetti jäi minulle merkittävän paljon etäisemmäksi ja vaikka tunnetuimmat operettiteemat olivatkin tavalla tai toisella jotenkin tutuiksi tulleet, pidin kyseistä musiikkiteatterin lajia enemmän tai vähemmän historiallisena kaikuna menneisyydestä ja pikkusievänä keskieurooppalaisena hömppänä. Ne laulajat, jotka eivät pärjänneet oopperalavalla siirtyivät laulamaan operettia ja eihän varsinkaan Suomessa kukaan edes yrittänyt esittää operettia kunnianhimoisesti ja korkeatasoisesti. Näin kuvittelin ja luulin.

Noh, myöhemmin olen toki oppinut ymmärtämään olleeni aika lailla hakoteillä, mutta eihän sitä voi tietää, jos ei tiedä… 

Jonkinlaisen herätyksen koin sitten 1980-luvun puolivälissä, kun sattumoisin tuli katsottua ja jopa nauhoitettua (VHS-kasetille, luonnollisesti) televisiosta Johann Straussin operetti Die Fledermaus, Lepakko. Tuo kyseinen televisiointi oli taltioitu Royal Opera Housen lavalta Lontoosta ja erityistä kiinnostusta tunsin siihen sen takia, että pääsolisteina, Eisensteinina ja hänen vaimonaan Rosalindena lauloivat kovasti ihailemani oopperatähdet, Hermann Prey ja Kiri Te Kanawa. Lisämausteen uteliaisuuteeni toi myös se tosiasia, että orkesterimontussa kyseistä esitystä kapellimestaroi Placido Domingo.

Tuon televisiotaltioinnin myötä tulin kokeneekseni jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Yllätyksekseni huomasin pitäväni sekä tuotannosta että varsinkin teoksen musiikista. Eihän Straussin sävelkieli minulle suinkaan mitään vierasta ollut, Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertti oli kuulunut perinteisiin lapsesta lähtien ja erityisesti Lepakon alkusoitto oli tuttu monestakin eri yhteydestä, samoin muutamat sen aarioista, mutta silti: vasta tuolloin, tämän esityksen ja näiden huippulaulajien tulkinnan myötä näyttämömusiikillinen näkökulmani laajeni merkittävästi ja lopullisesti. Mitä useammin VHS-nauhurissa Lepakkoa pyöritin, sen paremmalta se alkoi maistua.

Ja vaikka Domingon tempot varsinkin alkusoitossa olivatkin aika persoonalliset ja hänen gestiikkansa muistutti enemmän miekkailua kuin pätevää orkesterinjohtoa ja vaikka Orlofskyn juhlissa yllättäen vierailikin Charles Aznavour ihan omana itsenään, kyseinen tuotanto hurmasi operettiskeptikonkin. Se oli upeasti laulettu, ohjauksessa oli meininkiä, hienoa tunnelmaa ja luontevalta tuntuvaa huumoria. Ja tietysti, mikä parasta, musiikki oli/on täynnä toinen toistaan tarttuvampia, jopa korvamadoiksi muuttuvia musiikillisia herkkupaloja; hienoja aarioita, säkenöiviä ensembleja ja upeita tanssinumeroita, sellaisia, joita vain valssikuninkaan sulkakynästä on voinut nuottipaperille siirtyä. Ja tietysti se fantastinen alkusoitto, se on ihan oma lukunsa. 

Ainakin minun kohdallani kävi siis niin, että Johann Straussin Die Fledermaus toimi päänavaajana. Josko minusta ei tuon jälkeenkään tullut mitään intomielistä operettifania, niin Lepakko ainakin opetti minua ymmärtämään ja arvostaman kyseistä taidemuotoa paremmin kuin ennen. Ja vaikka olen sittemmin nähnyt ja kuullut muitakin operetteja sekä katsomossa että television ääressä, Lepakko tullee jatkossakin olemaan minun operettirankingissani se ehdoton ykkösteos.

Die Fledermaus on niitä operetteja, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa maailman merkittävimpienkin oopperatalojen kantaohjelmistossa. Näin vuodenvaihteessa, erityisesti uudenvuodenaattona sen esityksistä on muodostunut monilla näyttämöillä suoranainen perinne. Tämäkin vuosi päättyy nimenomaan Lepakon tahdissa mm. Berliinissä (Deutsche Oper), Damstadtissa, Lausannessa, Bratislavassa, Budapestissa ja tietenkin Wienissä, Lepakon synnyinkaupungissa, jossa on mahdollisuus jopa valita: teos on tuona iltana sekä Wiener Staatsoperin että Volksoper Wienin ohjelmistossa. Viimemainittu tuotanto on luonnollisesti erityisen kiinnostava meille savonlinnalaisille ja kaikille Savonlinnan Oopperajuhlien ystäville, tuleehan se huipentamaan ensi kesän festivaalikautemme riehakkain samppanjaa pirskahtelevin tunnelmin.

Todennäköisesti on niin, että aidoimmillaan Die Fledermausin valssirytmit sykkivät nimenomaan Wienissä, ja pelkkä ajatuskin niiden siirtämisestä keskelle Järvi-Suomen kesäistä keltasinivihreää hehkua, reilu 500-vuotisen kivilinnan pihalle saattaa tuntua täysin pähkähullulta ajatukselta. Vuosikymmenet ja toistasataa Savonlinnan Oopperajuhlilla esitettyä produktiota ovat kuitenkin todistaneet aina uudelleen sen tosiasian, että Olavinlinna ja sen maaginen akustiikka sopii kaikenlaiseen musiikkiin; sitä täydentäen, sen suorastaan huipentaen. Vaikka Lepakon libreton eräs keskeistä teemoista onkin ”onnellinen on ken unohtaa”, tämä vierailutuotanto kannattaa huomioida ja pitää mielessä. Aivan varmasti ne, jotka Lepakko-visiitin Olavinlinnassa kokevat, eivät sitä unohda!

Die Entführung aus dem Serail – klassikoista se ensimmäinen (Olli Tuunanen)

Kun puhutaan klassikko-oopperasta, tarkoitetaan yleensä sellaista teosta, jota on esitetty paljon ja edelleenkin esitetään oopperanäyttämöillä ympäri maailman. Klassikkoteoksesta on tullut vuosikymmenien, kenties vuosisatojen kuluessa suuri yleisönsuosikki ja vaikka monet oopperanharrastajat ovat nähneet ja kuulleet sen monta kertaa, kenties useina eri versioina ja eri näyttämöillä, he haluavat kokea sen vielä ainakin kerran. Ja sitten taas vielä kerran.

Vaikka esim. barokkioopperat ovat viime vuosikymmeninä nousseet yhä enemmän oopperatalojen ja erityisesti oopperafestivaalien ohjelmistoon (mm. Monteverdin v. 1607 säveltämästä L’orfeosta valmistetaan Operabase-tietokannan mukaan tällä esityskaudella 6 eri produktiota, joita esitetään yhteensä 33 kertaa), yleensä klassikot ovat joko wieniläisklassisen tai romanttisen tyylikauden tuotteita.

Musiikinhistoriallisesti hieman tiukemmin rajaten klassikko-ooppera on sellainen, joka on sävelletty klassisella tyylikaudella, ns. wieniläisklassismin aikaan, 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.

Oli rajaus sitten kumpi tahansa noista edellä mainituista, Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Die Entführung aus dem Serial, Ryösto seraljista on klassikko-oopperoista se ensimmäinen; klassikkojen klassikko! 

Klassisen tyylikauden oopperoita oli toki sävelletty jo ennen Ryöstöä. Mozart itsekin oli ehtinyt ”harjoitella” oopperan tekemistä (aloitti 11-vuotiaana) jo 13 teoksen verran ennen kuin sai Die Entführungin sävellystilauksen Itävallan keisari Josef II:lta. 

Jälkikäteen tarkasteltuna Die Entführung aus dem Serail on kuitenkin se nimenomainen teos, joka raamitti musiikillisesti paitsi klassisen kauden oopperan, myös Mozartin oman oopperasävellystyylin. Vaikka säveltäjäneron varhaisempiakin teoksia esitetään jonkin verran myös nykyään, Ryöstö seraljista ja sitä seuranneet Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu ovat ensin mainitun klassikkoperiaatteen mukaisia Mozart-oopperoita.

Myös Savonlinnan Oopperajuhlien yli satavuotista historiaa tarkastellen Ryöstö seraljista on vanhin ohjelmistossa ollut ooppera. Näin nimenomaan silloin, kun puhutaan teoksista Olavinlinnan näyttämöllä. Ohjelmistossamme on ollut kyllä Telemannia, Pergolesia ja varhaista Mozartia, mutta tuolloin kyse on ollut pienoisoopperoista pienillä näyttämöillä, ei Olavinlinnassa. Milloin mahtaakaan olla Olavinlinnan ensimmäisen barokkioopperan aika?

Ryöstö seraljista on siis musiikinhistoriallisesti tärkeä teos. Jo pelkästään tästä syystä kaikkien oopperanystävien pitäisi se kokea ainakin kerran. Jos nyt kuitenkin unohdetaan kaikki historialliset näkökulmat ja tarkastellaan Ryöstöä sen musiikin ja tekstin osalta, on myös todettava suoraan: se kannattaa kuulla ja nähdä siksi, että kyseessä on mahdottoman hieno ooppera! Ryöstö seraljista on ihan parasta Mozartia; hienoja aarioita ja nerokkaasti rakennettuja ensemble-numeroja, libreton tekstiä kekseliäästi avaavia sävelkulkuja toinen toisensa perään. Mozart oli 25-vuotiaana viimeistään saavuttanut sen suvereenin taitotason, jota hän hyödynsi seuraavat kymmenen vuotta, elämänsä viimeiset. Tuotanto, jonka Mozart Die Entführungin jälkeen sävelsi, koostui pelkästään tämän oopperan kaltaisista mestariteoksista.

Ryöstö seraljista on teostyypiltään Taikahuilun tapaan saksalainen Singspiel. Musiikkinumeroiden välissä tarinaa viedään siis eteenpäin puhutun dialogin kautta, ei laulettuina resitatiiveina. Alkuperäisessä libretossa puhetta on melko paljon ja eräs päähenkilöistä, pašša Selim on puherooli. Nykytuotannoissa dialogien määrää useimmiten karsitaan reippaasti, niin myös meillä on tehty. Lyhennettynäkin puhetta on silti runsaasti ja se synnyttää laulajille melkoisen lisähaasteen läpisävellettyyn oopperaan verrattuna. Joutuvathan he lauluteknisesti haastavien musiikillisten virtuoosinumerojen (joita totisesti riittää, jopa matalalle bassolle) välissä vaihtamaan äänentuottotekniikkansa puheteatterin lainalaisuuksiin. Ei todellakaan mikään helppo tehtävä, ei varsinkaan Olavinlinnan ison linnanpihan kaltaisessa suuressa tilassa.

Savonlinnan Oopperajuhlien Ryöstö seraljista -tuotanto valmistui ensi-iltaansa toissa kesänä. Ohjaaja Katariina Lahden johtama tuotantoryhmä on luonut Olavinlinnan näyttämölle värikkään, sadunomaisen tunnelman, joka on visuaalisesti eräs komeimmista, mitä meillä on nähty. Erika Turusen upeat puvut, Mark Väisäsen kekseliäs lavastus, Jussi Kamusen valot sekä Jenni Valorinnan videosuunnittelu täydentävät toisiaan saumattomasti ja Johanna Stormin äänitehosteet värittävät hienosti puhedialogeja, niitä Mozartin ”tyhjiksi” jättämiä hetkiä.

Ensi kesän solistimiehitys on Konstanzen roolia laulavaa Elena Gorshunovaa lukuun ottamatta tuttu kahden vuoden takaa. Claire de Sévigné Blondena, Jussi Myllys Belmontena, Jonathan Winell Pedrillona ja Petri Lindroos Osminina lauloivat samoja rooleja jo viimeksi. Pašša Selimin roolin tulkitsee niin ikään uudelleen saksalainen näyttelijä Sebastian Wirnitzer. Se, että tämä nimenomainen produktio on lähes kaikille tekijöilleen entuudestaan tuttu, on pelkästään positiivinen asia. Toissa kesän pitkän ja intensiivisen harjoitusprosessin aikana hioutunut solistiryhmän tiivis yhteishenki ja toimiva lavakemia heijastuu varmasti orkesterimontun yli katsomoon asti, todennäköisesti jopa viime kertaa paremmin. 

Jussi Myllys (Belmonte), Petri Lindroos (Osmin), Claire de Sévigné (Blonde) ja Jonathan Winell (Pedrillo)

Mikään toissakesäinen kopio Ryöstöstä ei kuitenkaan ole tulossa, siitä pitänee huolta ainakin kapellimestari Kalle Kuusava, joka johtaa esitykset. Kalle debytoi Olavinlinnan orkesterimontussa viime kesänä Madama Butterflyn kera ja teki sen todella vakuuttavasti. Puccinin pääosin 1900-luvulla säveltämät teokset ovat monien mielestä niitä ”viimeisiä” suuria klassikko-oopperoita. On todella mielenkiintoista kuulla, miten klassikkoluettelon toinen ääripää taipuu Kallen tahtipuikon edessä. Minkälainen tulee siis olemaan Kalle Kuusavan Ryöstö seraljista…? Heinäkuussahan se sitten kuullaan!

Nuoren miehen tuska ja muita huomioita oopperaesityksen aikana (Olli Tuunanen)

Tapahtuipa seuraavaa nimeltä mainitsemattomassa oopperatalossa, nimeltä mainitsemattoman oopperan esityksessä.

Omaa istumapaikkaani edeltävälle riville, etuoikealleni istahti nelihenkinen perhe, näin oletin: isä, äiti ja kaksi poikaa. Toinen viimemainituista oli n. kymmenvuotias, toinen varhaisteinivuosiaan elävä. Nuorukaisten pukeutuminen ja koko yleisolemus viestitti hieman toisen tyyppisen musiikin harrastuneisuutta, mutta ilmeisesti oopperakin ainakin jonkin verran kiinnosti, oltiinhan lähdetty vanhempien mukaan, vieläpä uuden oopperatuotannon ensi-iltaan. Hienoa avarakatseisuutta nuorilta miehiltä, mahtavaa kulttuurikasvatusta vanhemmilta! Näin ajattelin, pientä seuruetta tarkastellessani. 

Esityksen alettua jouduin tekemään uuden tilannearvion. Uuden tulkinnan mukaisesti näytti kuitenkin siltä, että perheen äiti oli halunnut tulla nauttimaan oopperaesityksestä, isä ja pojat olisivat ehkä mieluummin viettäneet iltaa jossakin muualla, kenties ihan toisenlaisten mielenkiinnon kohteiden parissa.

Vaikka miesväestä isä tuntuikin hyväksyvän tilanteen kaikkein parhaiten, hänenkin ruumiinkielestään pystyi päättelemään lievää merkittävämpää turhautumista. Toistuva vääntelehtiminen, kellon vilkuilu, käsiohjelman rullailu ja pudottaminen pari kertaa kolahtaen lattialle, kertoivat kyllä omaa kieltään miehen mietteistä. Toivottavasti vaimon osoittamat hellyydenosoitukset, poskensivelyt ja pieni päännojailu olkapäätä vasten kuitenkin herran tunnelmaa hieman kohottivat.

Perheen kuopus teki oman selkeän ratkaisunsa jo alkusoiton aikana. Hän käpertyi pieneksi keräksi istuimensa syleilyyn (miten ihmeessä mahtuikaan), oletettavasti sulki silmänsä ja pysyi rauhallisena väliaikaan asti.

Mutta sitten tämä teini-ikäinen! Melkein sydäntä särkevää oli takaviistosta seurata hänen suoranaista tuskaansa oopperaillan edetessä. Nuori mies kyllä selvästi yritti parhaansa, varsinkin esityksen alkupuolella. Välillä katse seurasi lavan tapahtumia, välillä se haki korkealla näyttämön yläpuolella olevan tekstityslaitteen valokirjaimia, mutta kyllä suurin osa ajasta meni kuitenkin jonkinlaisen sijaistoiminnan kehittelyyn. Tuskinpa koskaan aiemmin olen todistanut puolentoista tunnin aikana niin montaa erilaista istuma-asentoa, mitä tämä nuorukainen minulle tarjoili. Visuaalisesti eräs mielenkiintoisimmista koettiin silloin, kun hän nosti oikean kätensä korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi sitten ranteesta kämmenen riippumaan kohti päälakeaan samalla päätään ja koko vartaloaan vasemmalle taivuttaen. Hieman punk-henkinen tukka lisäsi varjokuvan taiteellista vaikutelmaa merkittävästi!

Kyllähän minä sitä oopperaesitystäkin seurasin ja siitä nautin, ilman muuta. Ihan koko huomioni ei suinkaan mennyt edellämainitun perheperformanssin ihailuun. Ja minähän sitä paitsi olen niin perusauditiivinen ihminen, että jos se, mitä korvien kautta vastaanottaa, on hyvää ja nautinnollista, ovat kelpo oopperaillan elementit jo riittävästi kohdallaan. Ja on myös todettava yksikantaan, että mitään sen suurempia korvinkuultavia häiriöitä kyseinen nelikko ei illan puolikkaan aikana aiheuttanut.

Puolikkaaksi tuo ilta todellakin tälle kvartetille jäi, toisen näytöksen alkaessa huomasin mainitut paikat tyhjiksi. Ehkä parempi niin: parempi äidille, parempi perheen miesväelle, kenties parempi myös meille muille samassa katsomonosassa istuneille.

Oletettavasti kyseessä oli ns. erilainen ilta kyseisen perheen viikko-ohjelmassa, ainakin tämä oli erilainen oopperakokemus minulle. Toivottavasti kyseessä ei kuitenkaan ollut poikien kohdalla se kuuluisa kahden oopperan kokeminen yhtäaikaisesti: ensimmäisen ja viimeisen.

Savonlinnan Oopperajuhlien Otello Bolshoissa (Olli Tuunanen)

Savonlinnan Oopperajuhlat oli osaltaan avaamassa Moskovan Bolshoi-teatterin 243 näytäntökautta eilen. Ison näyttämön, ns. historiallisen Bolshoin kausi oli käynnistynyt jo kaksi iltaa aiemmin talon oman Boris Godunov -tuotannon myötä ja meidän Otellomme oli puolestaan v. 2002 avatun uuden näyttämön tämän kauden ensimmäinen teos. Merkittävä kunnia meille savonlinnalaisille, ilman muuta.

Savonlinnan Oopperajuhlien ja Bolshoi-teatterin yhteistyöllä on monivuotiset perinteet, ihan kuten moskovalaisten omilla nettisivuillakin todetaan (”Savonlinna Opera Festival, the Bolshoi Theatre’s long-time partner”). Molemmat organisaatiot ovat nyt vierailleet toistensa lavoilla kahdesti: Bolshoi Olavinlinnassa v. 2007 ja 2017, me Moskovassa edellisen kerran v. 2006 Aulis Sallisen Ratsumiehen kera. 

Tämänkertaisen vierailun teokseksi oli valikoitunut Otello erityisesti siksi, että kyseistä Verdin sävellysuran huipentumaa ei oltu ennen meidän vierailuamme esitetty Moskovassa vuosikymmeniin. Koska tämä yhteistyössä ranskalaisen Chorégies d’Orange -festivaalin kanssa tehty tuotanto oli osana omaa tämänkesäistä ohjelmistoamme, sen siirtäminen Moskovaan oli periaatteessa melko yksinkertaista, olivathan solistit ja suurin osa kuorosta toteuttamassa Olavinlinnan esityksiä heinäkuussa. Uusina tekijöinä Moskovan vierailulla olivat kapellimestari Antonello Allemandi sekä Bolshoi-teatterin lapsikuoro ja -orkesteri. Vaikka Olavinlinnan lavaa pienempi näyttämö asetti omat haasteensa ja vaikka harjoitukset olikin rajattu todella minimiin (yksi päivä näyttämöharjoituksia pianosäestyksellä ja toinen orkesterin kera), teos saatiin esityskuntoon melko kivuttomasti.

Hieman yllättäen suurimmissa ongelmissa Verdin teoksen kanssa tuntui aluksi olevan Bolshoi-teatterin orkesteri. Ensimmäisissä harjoituksissa, joissa itse olin paikalla (keskiviikkoaamun ensimmäinen näyttämöharjoitus orkesterin kera), soitto tuntui yllättävän epätäsmälliseltä, epäbalanssoidulta, jopa epäpuhtaaltakin, vaikka kapellimestari Allemandi olikin työskennellyt soittajien kanssa jo edellisen päivän. Selitys tälle lienee hyvin yksinkertainen: kuten tuli jo mainittua, Otello on pystytellyt poissa Moskovan oopperaohjelmistosta vuosikymmeniä; oletettavasti monet soittivat teosta nyt ensimmäistä kertaa ja ehkäpä lomalta paluun takia muutenkin prima vista, suoraan nuoteista. Maestro Allemandi joutuikin antamaan orkesterille keskiviikkoaamuna aika napakkaa ja suoraa palautetta, taisipa jokunen voimasanakin lipsahtaa joukkoon... 

Johtui se sitten noista mainituista voimasanoista, tai jostakin muusta, niin joka tapauksessa jo saman harjoitussession aikana orkesteri kohensi suoritustaan merkittävästi ja vaikka vielä torstai-illan kenraaliharjoituksissa sattui hetkellisiä herpaantumisia, ensi-illassa orkesteri soitti niin kuin Bolshoin soittajisto soittaa: väkevästi, verevästi, kapellimestarin tulkintaa vahvasti välittäen. Huikea kehitys parissa päivässä! Tämä on sitä ammattitaitoa. 

Orkesterin ja koko Bolshoi-teatterin organisaation työskentelyä vierestä seuranneena ei voi muuta kuin hämmästellä talon valtavia resursseja. Eilisen ensi-illan kanssa yhtä aikaa alkoi suurella näyttämöllä jo mainitun Boris Godunovin esitys, jossa sielläkin oli täysimittainen oopperaorkesteri montussa ja näiden lisäksi Otellossa tarvittava pieni vaskipuhallinorkesteri, näyttämön takana tai sivussa soittava ”banda” toteutettiin täällä ihka oikeiden soittajien toimesta. Näyttämön oikealla puolella, katsojilta piilossa pauhasi juhlakohtauksen aikana kuusitoistahenkinen vaskiryhmä oman apulaiskapellimestarin johdolla. Huh, mitkä soittajaresurssit Bolshoilla onkaan käytettävissään!

Aivan oma lukunsa on sitten oopperatalon lapsikuoro. Olemmehan Savonlinnassa tottuneet erinomaiseen, Leena Astikaisen valmentamaan lapsikuoroon, mutta kylläpä oli huikean taitava joukko täälläkin tarjolla. Mahdottoman energinen, aktiivinen ja todella vahvasti laulanut lapsiryhmä osoitti ammattitaitonsa (jos lapsikuoron kohdalla näin voi yleensäkään ottaen todeta) heti ensimmäisestä harjoituksesta alkaen. Tuntui jopa siltä, että mitä pienempiä olivat laulajat, sitä tomerampia ja ilmaisukykyisempiä lavalla. 

Lapsikuoron eilisiltainen suoritus oli kaiken kaikkiaan täysin häkellyttävä. Ensin he pukeutuivat Otello-pukuihin, lauloivat oman osuutensa oopperan toisessa näytöksessä, vaihtoivat vaatteita ja siirtyivät osaksi ison näyttämön Boris Godunov -esitystä. Boriksen lapsikuoro-osuudesta selvittyään he vaihtoivat taas roolivaatteita palaten takaisin Otellon ensi-illan loppukiitoksiin. Hämmästyttävä suoritus!

Jaa että miten se esitys sitten meni... Hyvin meni, ilman muuta. Aivan varmasti jokainen Otello-tuotannossamme mukana ollut teki upeaa ja ammattimaista työtä koko illan ajan. Itseäni sykähdytti erityisesti Jorma Silvastin johtajakauden luottobaritoni Elia Fabbian, jota olen ensin kuullut konserttisolistina Hongkongin vierailumme yhteydessä ja sen jälkeen Olavinlinnan lavalla La traviatan Germontina, Toscan Scarpiana ja tässä samassa Otellon Jagon roolissa. Kaikissa näissä tehtävissään Elia on aina ollut upeaääninen huippuammattilainen, mutta tällä kertaa hänen Jago-tulkintansa oli poikkeuksellisen hurja, suorastaan pelottava; vokaalinen vaihteluväli liikkui brutaalin raa’asta hunajaisen pehmeään. Aina kun Elia oli lavalla, siellä tuntui olevan ripaus aitoa pahuutta. 

Hienosti onnistui myös amerikkalaispari Carl Tanner ja Marina Costa-Jackson Otellona ja Desdemonana. Jälkimmäisen Pajulaulu/Ave Maria -kokonaisuus oopperan 4. näytöksessä oli illan koskettavin, ehkä myös sykähdyttävin hetki. Hieman pienemmissä rooleissa laulaneet Joska Lehtinen, Ilkka Hämäläinen, Kihwan Sim, Anna Danik, Niklas Spångberg ja Juha Pikkarainen tekivät kaikki erinomaisen onnistuneet roolityöt; juuri sellaiset, joihin olemme Olavinlinnassa tottuneet.

Ja sitten sokerina pohjalla tietysti Savonlinnan Oopperajuhlakuoro. Hieman pienemmällä matkakokoonpanolla esiintynyt kuoromme täytti paikkansa tapansa mukaan: erinomaisesti. Bolshoi-teatterin oma kuoro on todella korkeatasoinen, ehkä paras Savonlinnassa vieraillut kuoro koskaan, tämä tuli todettua viimevuotisten Olavinlinnan Jevgeni Onegin – ja Jolanta-esitysten myötä. Mutta kylläpä teki hienoa työtä omakin kuoromme tällä vastavierailullaan. Iskevästi ja tarkasti laulanut, todella intensiivistä lavatyöskentelyä koko illan esittänyt kuoro sai ansaitusti merkittävän määrän bravo-huutoja salintäyteiseltä ensi-iltayleisöltä.

Jos yleisön reaktioita yleensä ottaen arvioi, aplodien innokkuuden ja keston perusteella, ei Savonlinnan Oopperajuhlien Moskovan-vierailun ensi-ilta mikään täydellinen triumfi ollut. Hurmioitumista ei ollut havaittavissa erinomaisesta esityksestä huolimatta. Rytmikäs yhteistaputus ja toistuvat bravo-huudot jatkuivat kuitenkin päättäväisesti koko pitkän kiitosseremonian loppuun, väliverhon sulkeutumiseen asti. Ja kun valojen sytyttyä katseli ympärilleen, näki etupäässä tyytyväisesti hymyileviä kasvoja. 

Joten kyllä: Otellon paluu Moskovaan monenkymmenen vuoden tauon jälkeen oli selvästikin moskovalaisyleisölle hieno kokemus, teoksen hienoisesta outoudesta huolimatta. Ja erityisen upeaa on tietysti todeta se, että me sen teimme! Savonlinnan Oopperajuhlien Otello-tuotanto avasi Bolshoin uuden näyttämön näytäntökauden. Se ei ole mikään yhdentekevä saavutus.

PS.
Näin kotiin palattua voi lisätä lyhyen kommentin myös toisesta esityksestä: yleisön reaktiot olivat ensi-iltaa innokkaampia. Hatut eivät tuolloinkaan lennelleet (tuskin siis olisivat, jos sellaisia päässä olisi ollut), mutta kyllä yleisön suora palaute suosionosoitusten myötä oli jopa riehakasta. Onnistuneen vierailun erittäin myönteinen lopetus!

Patarouvan harjoitukset linnassa 20.6.2018

Keskiviikkona 20.6. linnassa alkoivat Patarouvan harjoitukset klo 11. Patarouvassa laulava Leena Astikaisen lapsi- ja nuorisokuoro aloitti äänenavauksensa sisäpihan teltalla jo klo 10.30. Kuoro teki paljon erilaisia ääniharjoituksia. Monet harjoitukset keskittyivät vatsalihasten ja koko kehon verryttelemiseen ja lämmittelemiseen. Leena painottikin vatsalihasten käyttöä ja koko keholla laulamista. Hän kertoi kuorolaisille, että oopperalaulaminen on täysin eri asia kuin esimerkiksi mikkiin laulaminen. Äänenavauksen jälkeen siirryin lapsi- ja nuorisokuoron tavoin istumaan katsomon puolelle. Aloin tarkastella ja ihmetellä oopperahenkilökunnan vilskettä ja kaikkea muuta kiinnostavaa oopperahälinää ympärilläni. Nuoret odottivat omaa vuoroaan, joka koitti heille klo 11.45. Lapsi- ja nuorisokuoro on oopperan aikana kahdesti lavalla. Ensimmäisellä kerralla nuoret leikkivät oopperajuhlakuoron seassa ja toisella kerralla he marssivat lavalle jonoissa leikkien lapsisotilaita. Tuolloin he laulavat oman soolonsa.

Olen itse ollut aikaisemmin mukana kahdessa oopperassa ja tänä kesänä olen mukana kolmessa oopperassa. Parin oopperakesän aikana olen huomannut, että laulaminen tuntuu helpolta, kun sitä on harjoiteltu koko kevään ajan. Harjoituksia linnassa on kuitenkin melko vähän ja niiden aikana täytyy opetella siirtymiset, ajoitukset ja lavalla olo. Olavinlinnassa pidetyissä harjoituksissa pitää siis olla koko ajan todella tarkkana ja keskittynyt siihen, mitä tekee. Harjoituksissa pitää olla myös nopea, jotta harjoitukset etenevät sujuvasti ja reippaalla tahdilla. Keskiviikon harjoituksissa kiinnitin huomiota tähän. Lapsi- ja nuorisokuorolaiset pyydettiin lavalla ja he kiirehtivät sinne nopeasti. He tiesivät paikkansa, minne pitää mennä ja riensivät sinne reippaasti. Heillä ei ole hirveästi harjoituksia takanaan linnassa, mutta he osasivat hommansa jo hienosti. Oopperaelämässä pidän juuri tuosta sujuvuudesta ja yksinkertaisista ohjeista. En malta odottaa, että pääsen itsekin taas sen makuun.
Savonlinnan oopperajuhlien lapsi- ja nuorisokuoro on tänä kesänä mukana neljässä eri oopperassa, Patarouvan lisäksi Toscassa, Turandotissa ja Otellossa. Oopperoita on harjoiteltu koko kevään ajan lähes viikoittain. Patarouvan harjoituksia on kuitenkin ollut enemmän kuin muissa oopperoissa venäjän kielen vuoksi. Venäjän kielen lausuminen on huomattavasti vaikeampaa kuin italian, mikä on kielenä muissa oopperoissa, joissa lapsi- ja nuorisokuoro on mukana. Kuorolaiset ovat oppineet osuutensa kuitenkin hienosti.
Suuret kuorokohtaukset ovat ehdottomasti lempikohtiani oopperoissa ja en malta odottaa, että pääsen näkemään ne valmiissa produktiossa. Oopperajuhlakuoro oli selkeästi liekeissä jo harjoituksissa, sillä Jere Erkkilä ei meinannut millään saada pysäytettyä kuoron laulua, kun halusi ohjeistaa kuoroa. Mieleeni harjoituksista jäi erityisesti oopperajuhlakuoron kohtaus, jolloin kuoro käy nopeasti lavalla, liikkuen isojen sateenvarjojen kanssa. Kuorolaisten seassa oli myös tanssijoita, jotka taiteilivat sateenvarjojen kanssa. Kohtaus näytti kerrassaan upealta. Toinen mieleeni jääneistä kohtauksista oli se, jossa lapsi- ja nuorisokuorolaiset leikkivät sen aikaisilla leluilla, pojilla oli vanteita, tytöillä hyppynaruja ja kahdella nuorella oli puujalat. Ainakin toinen puujaloilla kävelleistä nuorista otti puujalat kotiin ja harjoitteli niillä kävelyä. Nuorille kuorolaisille annetaan jo
melko vaativia tehtäviä, mutta kaikki on hyvää kokemusta tulevaa varten, sen olen oppinut itsekin oopperoissa ollessani. Kohtauksessa oli myös naisia lastenvaunujen kanssa ja ihmisiä kahvilapöytien ympärillä. Kohtauksen romanttisuus oli huipussaan ja sen katseleminen oli miellyttävää. Oopperajuhlakuorolla oli lavalla myös koreografiaharjoituksia. Kuoron kohtauksissa oli mukana tanssipari, jonka koreografiat olivat upeita. Ne sisälsivät monia nostoja ja upean kevyeltä näyttäviä liikkeitä. Minun ei tarvinnut kuin nähdä yhdet oopperajuhlakuoron harjoitukset ja Patarouvan upean tanssiparin koreografioiden pätkiä, jotta uskon täysillä ohjaajan Jere Erkkilän lupauksiin upeista kuoro- ja tanssikohtauksista.
Keskiviikon harjoituksissa kaikilla oli varmasti mukavampaa olla, sillä pitkään jatkunut lämmin sää oli lämmittänyt linnan muurit. Enää ei tarvinnut kerrospukeutumista tai toppatakkia. Henkilökunta ja hälinä linnassa oli myös selkeästi lisääntynyt edellisestä kerrasta, kun olin käynyt harjoituksissa. Kohtausten harjoittelu oli edelliseen kertaan verrattuna paljon sujuvampaa ja nopeampaa. Myös lavastusta, valotusta ja muita efektejä oli lisätty huomattavasti. Draama ja tunnelma siis lisääntyivät entisestään.

Tekstin on kirjoittanut Emma Vuo.

On se totta: ainakin ohjelmistoltaan täydellinen oopperakesä! (Olli Tuunanen)

Meille on valittu tämän vuoden teemaksi lause ”Täydellisen romanttinen oopperakesä”. Sillä olemme pyrkineet korostamaan sitä, että kaikki tämän kauden oopperat ovat romanttisen tyylikauden tuotteita ja kyseisen ajanjakson tunnetuimpia teoksia. Niitä ”täydellisiä” oopperoita. Ja kyllähän lavalla tänä kesänä kaikenlaiset tunteet leiskuvatkin vahvasti: rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kateus… Koko ihmismielen tunteiden kirjo yhdistyi romanttisessa taiteessa luonnonvoimien myllerrykseen ja yliluonnollisiin voimiin aikaansaaden emotionaalisesti poikkeuksellisen väkevän ja kokonaisvaltaisen elämyksen.

Tämä huomioiden ei olekaan mikään ihme, että juuri tuon aikakauden oopperat ovat edelleenkin niitä kaikkein suosituimpia ja eniten esitettyjä. Antoihan nimenomaan ooppera taidemuotona parhaimmat puitteet korostaa romantiikan keskeisiä tunnusmerkkejä.

Olen seurannut tämän kauden harjoitusjaksoa ihan alusta lähtien ja tässä kohtaa, kun eletään ensi-iltaviikon alkua, on mukava todeta, että vuoden pääteemamme ei todellakaan ole yhtään liioiteltu. Ohjelmistossa on oikeasti todellinen herkkukattaus romantiikan ajan keskeisimpiä teoksia: niitä, jotka Olavinlinnan suurella näyttämöllä ja ainutlaatuisessa akustiikassa pääsevät oikeuksiinsa paremmin kuin missään muualla!

Orkesteri aloitti oman kesäkautensa viime viikolla ja on pysynyt tähän päivään asti omassa harjoitussalissaan eri teosten kapellimestareiden johtamissa musiikkiharjoituksissa. Uutuustuotanto Patarouva on saanut eniten myös musiikkiharjoituksia, onhan se teoksena useimmille muusikoillekin kaikkein vierain. Jotkut Kansallisoopperan orkesterissa varsinaista työtään tekevät ovat sitä kyllä soittaneet ja kertoipa Oulu Sinfonian soolosellisti Arto Alikoski nimenomaan Patarouvan olleen se ihan ensimmäinen soitettu ooppera hänen muusikonurallaan, mutta suurin osa orkesterimme 78 soittajasta työskentelee nyt ensimmäisen kerran tämän teoksen kanssa.

Maestro Alexander Vedernikov sen sijaan tuntee teoksen todella perinpohjaisesti; se on ollut päivänselvää heti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien. Bolshoi-teatterissa kasvaneena (hänen samanniminen isänsä oli omana aikanaan kyseisen oopperatalon merkittävimpiä bassosolisteja) ja entisenä ylikapellimestarina hän on varmasti paras mahdollinen valinta johdattamaan soittajamme Tšaikovskin musiikin ”aitoon” fraseeraukseen ja tulkintaan. 

Kyseessähän on nimittäin ihan ensimmäinen kerta, kun Savonlinnan Oopperajuhlat on ottanut Tšaikovskia osaksi omaa tuotantoaan. Patarouvan harjoituksia seuranneena on helppo todeta: lopultakin Tšaikovskia, jo oli aikakin! Niin luontevasti tämän venäläissäveltäjän upeat melodiat ja rikas orkestrointi tuntuvat Olavinlinnan kivimuureissa resonoivan. Eikä ihme, onhan Olavinlinna ollut venäläinen linna yli 150 vuotta ja sen nykyinen ulkonäkö on pitkälti venäläisten aikaansaannosta. Ehkäpä linnan kivissä on jotain muistumia venäläisestä kulttuurista, ehkäpä Tšaikovskia on soitettu linnassa jo toissavuosisadan puolella…? Patarouva ainakin on tullut Olavinlinnaan ”kuin kotiinsa”. 

Ja millainen siitä nyt sitten on tulossa, tästä Savonlinnan Oopperajuhlien ensimmäisestä Patarouvasta? Yhtään liioittelematta voin ylpeänä todeta, että kyseessä on eräs loistokkaimpia tuotantoja yli satavuotiaan festivaalimme historiassa. Se on taitavasti miehitetty, musiikillisesti upeasti toteutettu ja visuaalisesti (puvustus, lavastus, valaistus) sellainen runsaudensarvi, jota harvoin on Olavinlinnassa koettu! 

Ja Patarouva on vain yksi produktio tämän kesän ”täydellisestä” ohjelmistosta. Puccinin Madama Butterfly on edelleenkin se riipaisevan kaunis tuotanto, Vilppu Kiljusen väkevä ohjaus Gounod’n Faustista saa uuden tulemisensa ranskalaismaestro Philippe Auguinin johdolla ja voi niitä, jotka jättävät kuulematta latvialaistenori Aleksandrs Antonenkon Otellon nimiroolissa tänä kesänä. 

Puccini-festivaalin tuotannoista en pysty vielä kertomaan mitään, mutta toki oletusarvo on se, että kun säveltäjämestarin kotikaupungissa järjestettävä festivaali tuo Olavinlinnaan Toscan ja Turandotin, ne ovat niin autenttiset kuin vain voivat olla. Teoksina nuo kaksi sopivat todella mainiosti viimeistelemään tämän romanttisen oopperakesämme. 

Olavinlinna oopperatalona taipuu toki muunkinlaisen ohjelmiston täydellistäjäksi, siitä olemme saaneet esimerkkejä menneinä vuosina ja tulemme saamaan myös ensi kaudella. Tämä kesä kuitenkin nautitaan näistä romanttisista herkkupaloista täysin siemauksin ja kaikin aistein! 

Oopperajuhlien lavasteet valmistuvat opiskelijayhteistyössä

Jokainen näytelmä on tiimityön tulos, joka saadaan elämään ohjaajan, näyttelijöiden, lavastajien, puvustajien, maskeerajien ja monien muiden asiantuntijoiden voimin. Ja nyt, sillä aikaa kun laulajat harjoittelevat hartaasti lavalla, kurkistetaan hetkeksi kulissien taakse ja katsotaan, miten valmistaudutaan Oopperajuhliin näyttämön ulkopuolellakin.

Oopperajuhlien lavasteita ja rekvisiittaa luodaan yhteistyössä Savonlinnan ammatti- ja aikuisopiston kanssa. Yhteistyö on alkanut noin parisenkymmentä sitten, vuonna 1999, kun opistossa ryhdyttiin valmistamaan erikoistarpeistoa Faustia varten.

Tänä vuonna Faustin tarpeistoa on taas palannut viimeisteltäväksi teatteritekniikan alan opiskelijoiden taitaviin käsiin. Erityistä huomiota tänä vuonna on kiinnitetty Oopperajuhlien uutuusteokseen – Patarouvaan. Sitä varten on tehty erikoistarpeistoa ja lavastuksen osia, on värjätty kankaita sekä maalattu pukuja, on valmistettu muutamia metalli- ja puurakenteita.

Teatteritekniikan alan johtajan Anne Peltosen mukaan vaikeinta lavasteiden luomisessa on antaa niille kolmiulotteisuuden vaikutelma, että jopa olleessaan litteitä ne vaikuttaisivat ”oikeilta”.

Tärkeäksi asiaksi Patarouvan tarpeiston valmistuksessa on osoittautunut se, että teatteritekniikan alalla opiskelee myös venäläisiä, jotka alkuperäisinä venäjän kielen ja kulttuurin tuntijoina huomaavat niitä pikkusekkoja, jotka voisivat jättää huomaamatta, esimerkiksi  sen, että alkuperäisen teoksen tekstissä Lisa ja Herman kirjoittaessaan toisilleen kirjeitä eivät maininneet kertaakaan toistensa nimiä ja siitä syystä näytelmän kirjeistäkin nimet oli jätetty pois. Myös sampanjapulloihin liimattiin teoksen aikaa vastaavia etiketteja.  Nämä kyllä ovat pikkuseikkoja, mutta täydellisyys on yksityiskohdissa, eikö niin?

SAMIedu – opiston opiskelijana minä itse olen osallistunut tarpeiston luomiseen ja voin sanoa sen olevan aika haastava homma. Tuskin katsojat seuratessaan näytelmää ajattelevat sitä, kuinka paljon työtä on vaatinut taustamaisema lavastajilta tai sivuhahmon puvun kuviot puvustajilta. Joskus nämä lavasteet ja puvut välähtävät näyttämöllä vain hetkeksi, mutta näytelmän luojat olivat tehneet parhaansa, etta jokaisesta hetkestä tulisi katsojille unohtumaton.

Tekstin on kirjoittanut Artemian opiskelija Lidia Nazarova.

Oopperaharjoitukset täydessä vauhdissa! (Olli Tuunanen)

Savonlinnan Oopperajuhlilla on nyt tehty töitä näyttämöllä reilu viikko. Edellisessä blogissani ihastelin erityisen lämmintä toukokuuta, mutta varoittelin nuolaisemasta liian aikaisin. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että kun solistiharjoitukset Olavinlinnassa viime viikon maanantaina käynnistyivät, keli oli muuttunut dramaattisesti. Palattiin ”normaaliin” alkuharjoituskauden säähän, jolloin tarvitaan T-paidan päälle runsaasti lisäkerroksia, mieluummin toppavaatteita. Tiistaiaamun aloitus oli se toistaiseksi hyytävin: linnanpihalla mitattiin +2 ja voimakas pohjoistuuli lisäsi kylmyyttä entisestään!

Harjoiteltu kuitenkin on. Olavinlinnan lavalla ovat toistaiseksi vuorotelleet Patarouva ja Faust, ja onneksi ihan joka päivä ei noita toppatakkikelejä suinkaan ole ollut. Useimmiten vähintäänkin siedettävää, jopa lämmintä. Ja sitä paitsi: linnassa harjoitellaan vain yhtä teosta kerrallaan ja tällä hetkellä harjoitusten alla on jo kolme produktiota, joista kahta työstetään harjoitussaleissa, joissa lämpöä piisaa ja hieman ”toisenlaista” tunnelmaa.

Kävin tänään (tiistai 12.6.) seuraamassa hetken aikaa kaikkien harjoitusten etenemistä ja iltapäivällä piipahdin myös puvustossa katsomassa, mitä sille viime blogissani esittelemälleni silkkikankaalle nyt kuuluu.

Aloitin aamupäiväni käymällä tällä viikolla aloittaneen Madama Butterflyn harjoituksissa. Butterfly-ryhmä aloittaa todella pohjalta, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Kaikista käytössämme kesällä olevista harjoitussaleista tämä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Xamk:n Savonlinnan kampuksen päärakennuksen kellarikerroksessa sijaitseva pieni liikuntasali on ilman muuta se askeettisin ja karuin. Saliin ei ole tuotu mitään lavasteita, vain olennaisin rekvisiitta on harjoituksessa mukana. Butterflyn upeasta lavastuksesta saa ainoastaan pieniä vihjeitä lattiaan teipattujen ääriviivamerkintöjen kautta. On siinä solisteilla ihmettelemistä, koska Goron roolia laulavaa Dan Karlströmiä lukuunottamatta kukaan ei ole näitä rooleja aiemmin meillä laulanut. Danin Savonlinna-Gorostakin on aikaa jo 9 vuotta ja muutama muu sen jälkeen samassa roolissa tehty produktio hieman sotkee ajatuksia.

 

Harjoitussali on todellakin hieman askeettinen, mutta silti ilmassa on vahvoja tunteita kun Butterfly (Sae-Kuyng Rim) ja Pinkerton (Gaston Rivero) kohtaavat. Taustalla Goro (Dan Karlström) myhäilee tyytyväisenä.

Olosuhteiden lievästä ankeudesta huolimatta teoksen ohjausvastuussa tänä vuonna oleva Kim Amberla ja solistit tekevät työtään kuten ammattilaiset työtään tekevät, huolellisesti ja ajatuksen kera ensi hetkistä lähtien. Nyt haetaan asemia ja rakennetaan henkilöhahmoja, ”täydellinen” äänentuotto on tässä kohtaa vähemmän olennaista. 

 

Ohjaaja Kim Amberla ja apulaiskapellimestari Jonas Rannila.

Pari kerrosta ylempänä, juhlasalissa, harjoitellaan tänään Faustia. Täälläkään ei ole paljoa lavasteita, ei myöskään Faust-produktioomme olennaisesti kuuluvaa kaltevaa näyttämöä, mutta muuten tila on jo hieman inhimillisempi kellariin verrattuna. Aurinkoisen päivän valo antaa lämmintä tunnelmaa, vaikka harjoituksen alla oleva kohtaus on kaikkea muuta kuin lämmin ja valoisa. Ohjaaja Vilppu Kiljunen käy läpi solistien kanssa Valentinin kuolinkohtausta. 

Faustia on tosiaankin työstetty jo viikko, useana päivänä on päästy jo linnan lavallekin ja se näkyy, totta kai. Butterflyyn verrattuna kohtauksen isot linjat alkavat olla selvillä ja nyt haetaan jo näyttämötoteutuksen nyansseja. Sodasta palaava Valentin on Vilpun ohjauksessa muuttunut ensimmäisen näytöksen kirkasotsaisesta nuorukaisesta ihmishirviöksi, joka purkaa vihansa raskaana olevaan sisareensa Margaretaan. Ville Rusanen ja Tuuli Takala tekevät väkevää kohtausta uudelleen ja uudelleen. Tässä ei selvästikään säästellä tai sipistellä, uudet mustelmat lasketan sitten vasta asunnolla harjoituksen jälkeen. Ohjaaja vaatii laulajilta vahvaa intensiteettiä ja kyllähän sitä molemmilta huippulaulajaltamme löytyy; paitsi äänellisesti myös näyttämöllisesti. Faustista on tulossa todella vahva ja elämyksellinen esitys!

 

Valentin: "Kuole! Ja jos Jumala sinut armahtaa, ole kirottu tässä maailmassa!" Tuuli Takala (Margareta) ja Ville Rusanen (Valentin). Taustalla Savonlinna-debytantti Erica Back (Siebel).

Valentin: "Minä kuolen sinun kauttasi... ja kaadun kuin sotilas..." Ville Rusanen ja Tuuli Takala.

Savonniemen koululta siirryin sitten Olavinlinnaan, sinne missä harjoitukset ovat täydellisimmillään lavasteiden, suuren lavan ja linnan ainutlaatuisen akustiikan ja yleistunnelman ansiosta. Tšaikovskin Patarouva (Pikovaja dama) on tämän kauden oma uutuustuotantomme ja ihan ymmärrettävästi siihen kohdistuvat ehkä ne kaikkein suurimmat odotukset sekä meidän Oopperajuhlien työntekijöiden että varmasti myös yleisömme taholta. 

Juuri kun saavuin Olavinlinnaan, Patarouvan harjoituksessa alkoi tauko ja solistit kiirehtivät kukin tahoilleen, ehkäpä ravintola Linnantupaan lounaalle tai kahville. Näyttämö jäi joka tapauksessa tyhjilleen ja minulla oli sopiva tilaisuus ihailla lavastaja Jani Uljaksen Olavinlinnaan luomaa 1800-luvun pietarilaistunnelmaa. Kylläpä näyttää komealta! Tummasävyinen lavastus takorautakaiteineen sopii erinomaisesti Olavinlinnan kivimuurien kumppaniksi. Tuohon kun tulevat lisäksi vielä Erika Turusen värikkäät puvut… Kyllä, jos odotukset ovatkin suuret, ainakin visuaalinen toteutus näyttää täyttävän ne mainiosti! 

Tauon aikana ohjaaja Jere Erkkilän johtama tuotantoryhmä käy läpi äsken harjoiteltua ja suunnittelee harjoituspäivän jatkoa. Mitään suurta paniikkia ei tunnu olevan ja niinpä ryhmä ehtii jopa hieman poseeraamaankin!

 

Ihka-aito poseerauskuva harjoitustauolla. Valaistussuunnittelija William Iles (vas.), ohjaajan assistentti Charlotta Sevón, lavastussuunnittelija Jani Uljas, ohjaaja Jere Erkkilä ja harjoituspianisti Hans-Otto Ehrström.

Puolen tunnin tauon jälkeen harjoituksia jatketaan. Patarouvan kotimaiseen solistikaartiin kuluvat mm. Mika Pohjonen, Melis Jaatinen ja solistidebyyttinsä Olavinlinnassa tekevä Suvi Väyrynen, jotka kaikki tekevät upeaa työtä, mutta tähän tuotantoon taiteellinen johtajamme Jorma on kiinnittänyt itselleen hieman epätyypillisesti myös aika paljon vierasmaalaisia laulajia; pääosin heitä, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää tai ainakin osaavat sitä erittäin hyvin. Ja vaikka tietysti aina niin mielellään Olavinlinnan lavalla erityisesti suomalaisia laulajia kuunteleekin, on kyllä rehellisesti todettava, että Jorma on tehnyt oikean valinnan. Venäjältä, Georgiasta ja Bulgariasta tulleet laulajat totisesti Tšaikovskinsa hallitsevat viimeistä piirtoa myöten. 

Kun lisäksi orkesterimontussa tahtipuikkoa pitelee Bolshoi-teatterin aiempi ylikapellimestari Alexander Vedernikov, voimme kaikki odottaa teoksen ensi-iltaa rauhallisesti mutta myös innokkaasti. Savonlinnan Oopperajuhlien ensimmäinen Patarouva-tuotanto tulee olemaan suuri oopperaelämys sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Juuri sellainen oopperaelämys, jonka voi kokea vain Olavinlinnassa!

 

"Nevan usvan" keskellä Charlotta Sevón antaa ohjeita Konstantin Shushakoville (Jeletski) ja  Kiril Manoloville (Tomski).

Ja jos jotakin jäi epäselväksi, Jere Erkkilä täsmentää...

Hyvillä mielin läksin lopuksi piipahtamaan vielä puvustossamme katsomassa mitä Merja Kervinen ja muut ompelijamme ovat saaneet aikaan siitä upeasta silkkikankaasta, jota viimekertaisessa blogissani esittelin. Puvuston iso ompelimo on tuotantovuoden tässä vaiheessa todella täynnä: kankaita, keskeneräisiä pukuja, osa mallinukkien päällä, osa pöydillä sekä tietysti ompelijoita, jotka keskittyneesti tekevät työtään. Tungos on joka tapauksessa sellainen, että ylimääräinen vieras ei meinaa mukaan mahtua!

 

Tiivistä tunnelmaa ompelimon pöydän ympärillä: Kati Lätti (vas.), Aino Simola, Henni Kervinen ja Merja Kervinen.

Kun tarkkaan ympärilleen katselee, niin kylläpä silmä tavoittaa erään mallinuken päältä tuttua kangasta. Pukusuunnittelija Erika Turunen ei ole hirveän innostunut ajatuksestani kuvata puolivalmista pukua, mutta myöntyy lopulta kuitenkin. Ja siinäpä se nyt sitten on: Lisan juhlapuku, vaihe 2. Jopa meikäläinen ymmärtää, että lopputuloksesta tulee todella upea.

Erika Turunen huomautti, että pukuun ei kuulu mitään valkoista "reppua", vaikka siltä näyttääkin. Takana olevassa vaatetangossa on korsetti ja turnyyri, joita niitäkin tullaan tarvitsemaan...

Tiivis työskentely Savonlinnan Oopperajuhlien eri tuotantopisteissä jatkuu siis kuumeisena. Tällä viikolla harjoitusvahvuuteen tulee mukaan kuoro, joka aloittaa kahden päivän musiikkiharjoituksilla ja ensi viikon maanantaina siirtyy näyttämöharjoituksiin Olavinlinnaan. Kuoron mukaantulo on aina iso asia meille kaikille. Ohjaajat saavat uuden ison palikan omaan palapeliinsä, kapellimestarit musiikillista lisäpanostusta lavalle ja solistit useassa kohtauksessa tärkeää vastavoimaa omille osuuksilleen. Kuoron myötä meidän katsomossa harjoituksia seuraavien musiikillinen nautintotaso kohoaa tietysti merkittävästi.  

Olavinlinnassa ja sen vaikutuspiirissä eletään juuri nyt päivä päivältä yhä intensiivisemmiksi tiivistyviä hetkiä. Ensimmäiseen ensi-iltaan aikaa 24 vuorokautta.